Virtuaalisuus ei korvaa ihmistä
Mietteeni ovat olleet lähikontaktissa tehtävässä työssä viime aikoina. Virtuaalisuus on helpottanut monia asioita nyt ja niin tekee jatkossakin. Tarkoitukseni ei ole asettaa etä- ja livekohtaamista vastakkain, koska molemmissa on omat puolensa. Vaan miettiä mikä kohtaamisessa on vaalimisen arvoista, ja mitä nuoret etsivän nuorisotyön kentällä kaipaavat.
Osa nuorista kuuluu paljon puhuttuihin diginatiiveihin, joita tuemme nuorisotyössä. He ovat nuoria, joilla porskuttaa kivasti elämässään. Heillä on työvälineet ja taito ottaa haltuun uusia tapoja. Pyrkiessämme ehkäisemään syrjäytymistä nuorisotyön keinoin on tärkeää, että tarjoamme palveluja näille nuorille. Kun havaitsemme nuorten erilaiset tarpeet ja jaamme tavoitteen siitä, ettei ketään syrjäytetä. Näin osa nuorisotyöntekijöistä voi keskittyä työhön lähellä niitä nuoria, joilla arki takkuaa joskus suurestikin. Tämähän on meidän etsivien nuorisotyöntekijöiden tuttua kenttää.
Työssäni etsivä nuorisotyöntekijänä päihde- ja mielenterveysnuorten parissa tulee vastaan nuoren elämän koko kirjo iloineen ja suruineen. Omiin havaintoihini perustuen virtuaalisuus on näille nuorille valju kättely. Onnistuu toisinaan, mutta ei kohtaa kokonaisvaltaisesti. Monen palvelun siirtyminen virtuaalisille alustoille on vahvistanut kohtaamisen tärkeyttä. Tapaamisissa nuorten kanssa juttelemme päivän kuulumiset, jonka jälkeen ryhdymme ns. toimeen. Minun tehtäväni on olla läsnä, kehua ja kannustaa, kun hakemus tai muu vastaava lomake on huolella täytetty. Toimin myös muistilappuna, jos jokin kohta jäi täyttämättä. Mietimme yhdessä sitä, miten nuoren asia tuodaan esiin hänen sanoillaan ymmärrettävästi. Otamme yhdessä selvää nuoren tarpeista ja mietimme hänen tulevaisuuden haaveitten toteutumista.
Monilla tapaamillani nuorilla päihteet, terveydelliset syyt tai taidot tuovat lisähaasteen vuorovaikutukseen niin etänä kuin joskus paikan päälläkin. Kohtaamisen siirtäminen virtuaaliseksi onnistuu vain, jos nuorella on tarvittavat välineet erilaisten alustojen käyttöön. Jos nuorella on turvallinen ympäristö, jossa hän pystyy kohtaamaan minut virtuaalisesti ja jos hänellä on motivaatio kyky itseohjautuvasti hakeutua palveluuni. Toisinaan virtuaalisuus vaatii nuorelta myös suuren määrän kärsivällisyyttä. Näiden vaatimusten osuessa kohdalleen ollaan lottovoiton äärellä.
Ihmisillä on primitiivinen tarve kuulua johonkin, olla jotain ja tuntea. Keskustellessani live-kohtaamisesta nuorten kanssa he nostavat kertatoisensa jälkeen esiin nämä tarpeet. Heidän sanoin ”oon osa porukkaa”, ”mulla on väliä” ja ”livessä on se fiilis”. Osa nuorista toki tuo esiin virtuaalisissa kanavissa kommunikoinnin helppouden. Nuoret silti tunnistavat, ettei helppous ole aina sitä mitä heidän tilanteensa vaatii. Päihteitä ongelmallisesti käyttävän henkilön elämänpiiri kapenee yllättävänkin pieneksi. Arki pyörii omalla luupillaan, jossa toistuvat tietyt asiat. Kuntoutuvien nuorten mukaan päihteettömyyttä edistää, jos arjessa on tekemisissä ihmisten kanssa ilman päihteitä. Kontaktissa toiseen ihmiseen oleminen tiivistyy keskittymisen hetkeen. Silmiin katsominen kertoo, että olemme olemassa, koska toinen on huomannut meidät. Kuulemamme sanat ja elekielestä tunne havaintojen tekeminen muodostaa kohtaamisen tunnelman ja sisällön. Luottamuksemme toisiamme kohtaan antaa kohtaamiselle arvon.
Elämä on liveä, vaikka virtuaalisuus sitä höystää. Virtuaalinen nuorisotalo tuo toimintaa yli verkon syrjäkylille ja kotisohville, mutta sen toiminta on myös helposti ohitettavissa. Hyvät kohtaamiset livenä tai etänä pitävät mielen terveenä ja kehnot opettavat. Asunnottomalle virtuaalinen koti ei kuitenkaan suojaa live sateelta eikä virtuaalinen takka lämmitä. Kun mietimme kohtaamistyötä palveluina ja palvelujen sisältöjä on syytä miettiä mitä arvostamme ihmisten välisessä kohtaamisessa. Toivon, että kohdatessa toisen ihmisen voisimme antaa arvon yhteiselle hetkelle, jättää laitteet sivuun ja kysyä ”mitä kuuluu?”.
Teksti:
Maija Luukkonen
etsivä nuorisotyöntekijä
A-klinikkasäätiö, Turku