Oman jutun äärellä
Miten sinä olet löytänyt oman juttusi? Kuka tai mikä on auttanut sinua polulla kohti omia unelmia? Mitä yhteiskunnassa pitäisi tehdä, jotta jokainen saisi mahdollisuuden elää omannäköistä elämää? Into haastaa etsivän nuorisotyön, työpajat, nuoret, valmentautujat, yhteistyökumppanit ja päättäjät vastaamaan. Tällä kertaa oman polun löytämistä pohtii nuorten mielenterveyden asiantuntija Katri Peräaho MIELI ry:stä.
Olen aina ollut innostuja. Sellainen, joka hokee ”eiks oo siistii!” ja ”eiku joo, kokeillaan!”. Joka janoaa seikkailuja, valitsee jätskialtaasta uuden maun tutun ja turvallisen sijaan ja näkee uudet asiat mahdollisuuksina. Pidin pitkään näitä ominaisuuksia itsestäänselvyytenä, kunnes ne eivät eräänä päivänä olleetkaan enää sitä.
Olin työelämässä tilanteessa, jossa koin tekeväni tärkeää työtä nuorten parissa, mutta työtä varjostivat kuormittavat työyhteisön ristiriitatilanteet. Jouduin kasvokkain sen äärelle, että työssään on vaikea kokea merkityksellisyyden tunteita, ja nuorta kohtaan on mahdotonta kokea empatiaa, kun omat voimavarat ovat vähissä. Lopulta tilanne ajautui siihen, että uuvuin, sairastuin ja päädyin pitkälle sairauslomalle.
Toipumisen aikana ajattelin, että tasaisuus olisi nyt hyvä. Ei seikkailuja, yllätyksellisyyttä, eikä tuntematonta, vaan rutiineja ja hallittavuutta. Mieli ei kestänyt muutosta, eikä osannut joustaa. Ajattelin, että tasaisuus on tervetullut muutos, joka tukee toipumista ja auttaa löytämään sen oman polun, jota pitkin jatkossa kulkea – eihän aina tarvitse intoilla. Hetken se ehkä toimi, mutta aika pian huomasin, että tasaisuus ei lisännytkään voimavaroja samalla tavalla, kuin seikkailujen mukanaan tuoma innostus ja niinpä koitin palata vanhaan. Innostuminen ei kuitenkaan enää tapahtunutkaan tuosta vain.
Minua viisaampien kanssa keskusteluita käytyäni oivalsin, että uupumista ei voi suorittaa pois, eikä innostusta pakottaa. Oman jutun löytäminen ja innostuminen vaativat syntyäkseen tilaa, rauhaa ja levollisuutta. Sen, että on mahdollisuus pysähtyä huomaamaan, että hetkinen, tämähän onkin aika siistiä. Innostuminen vaatii myös riittävästi voimavaroja, jotta voi sanoa asioille ja elämälle kyllä, ja seikkailla kokeilujen äärellä. Kuormittuneena se harvoin onnistuu, sillä voimavarat ovat selviämisessä. Myös se, että ympärillä on sellaisia ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse teeskennellä voivansa paremmin kuin voi, vaan voi olla vähän hukassa, on suuri voimavara toipumisessa ja oman polun etsinnässä.
Toipumista ja siinä kompastelua on nyt takana muutama vuosi, enkä vieläkään tiedä, mikä se ”oma juttu” on. Yhä enemmän on kuitenkin tuntunut siltä, että on taas voimavaroja innostua – en vielä tiedä mistä – ehkä vain siitä, että innostuminen on elämässä läsnä. Sen mystisen ”oman jutun” ehtii löytää kyllä myöhemminkin. Ja ehkä se ei edes löydy työelämästä, tai ole jokin mystinen maali, jota tavoitella. Ehkä työelämä, riittävän kiva sellainen, mahdollistaa oman jutun toteuttamisen vapaa-ajalla. Tai riittävät voimavarat takaavat sen, että innostuksen äärelle osaa ja voi pysähtyä sen eteen tullessa. Voihan sitä vaikka ajatella, että se just mun ”oma juttu”, on säännölliset seikkailut – jätskialtaalla tai maailmalla, voimavarojen mukaan. Mites sulla?
Katri Peräaho
Nuorten mielenterveyden asiantuntija MIELI ry:ssä ja Inton koordinoimassa kohdennetun nuorisotyön osaamiskeskuksessa