Kyllähän me aikuiset jaksamme, mutta jaksavatko nuoret?
Nuorten mielenterveys on kriisissä. Mitä voimme tehdä asialle? Voimmeko me ratkaista ongelman? Kannatella nuoria ja pelastaa, jos ei koko maailmaa, niin Suomi mielenterveyskriisistä? Tätä pohtii vuoden viimeisessä Inton blogissa etsivä nuorisotyöntekijä Maria Nyman Kalajoelta.
Voidaan yrittää, mutta ei mahdeta yksin onnistua. Minä yritin täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Huolestuin ihan totaalisesti kaupunkimme mielenterveysyksikön jonosta ja lähdin laittamaan vetoomuksia Pohteelle (Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue) sekä muihin instansseihin, joista ajattelin saavani apua. Sain muun muassa tsemppiviestejä ja –peukkuja sekä toteamuksen, että tämän kanssa pitää nyt vaan jaksaa elää.
Kyllä minä jaksankin, mutta jaksavatko nuoret?
Tilanne vaatii yhteistyötä
Jos nuori joutuu jonottamaan reilun vuoden mielenterveysyksikköön saadakseen keskusteluapua, on se hänelle elämänmittainen tragedia.
Me ammattilaisina voimme yrittää vaatia nuorille apua – olla yhteydessä hyvinvointialueiden palvelualuejohtajiin ja vastuualuepäälliköihin, hoitotyönjohtajiin ja kehen tahansa, josta saattaa olla apua. Kalajoella apua yritti tuoda hyvinvointialueen hyvinvointikoordinaattori, joka kokosi meidät palaveriin.
Palaveri ei tuonut tulosta, koska mielenterveysyksikölle ei ole kunnollisia toimitiloja. Mutta ainakin sain asiani kuuluviin ja ongelman kentältä tiedoksi. Yksin me emme voi tätä ratkaista: tukea ja yhteistyötä tarvitaan hyvinvointialueilta ja valtiotasoisesti.
Nykymaailma luo valtavat paineet
Moni nuori hyötyisi oikea-aikaisesta keskusteluavusta mahdollisimman pian, kun alkaa elämä potkia ja maailma mustua. Siinä vaiheessa, kun tilanne ei ole vielä eskaloitunut vakavaksi masennukseksi.
Siinä kohdassa me etsivät olemmekin kultaa arvokkaampia. Siinä vaiheessa me voimme kopata nuoren, olla se kuunteleva korva, viedä luontoon tai tekemään jotain muuta mikä tuottaa nuorelle iloa ja onnistumisen tunteita. Voimme myös pohtia, ja yhdessä konkreettisesti opetella, hyviä arkitaitoja.
Arkitaitoihin liittyy arkirytmi. Mihin aikaan herätään, mihin aikaan mennään nukkumaan, milloin ja mitä syödään, pelataan(ko) ja miten kauan, ollaanko puhelimella ja jos, niin kauanko… Monella nuorella juuri älylaite tuo hankalaa oloa, vie keskittymiskyvyn ja heikentää mielen hyvinvointia. Tämä on myös yksi Terapeutti-Villen näkemyksistä siihen, miksi nuoret voivat huonosti.
Hän nostaa myös maailmanmenon ja elämäntavat keskiöön. Jos joka media täyttyy ilmastonmuutoksesta, koronasta, Ukrainan sodasta, Palestiinasta, erilaisista uhista, (tai omana lisäyksenäni älyttömistä nuoria halventavista puheenvuoroista), ei ole ihme, että nuoren mieli alkaa ahdistua (Keskipohjanmaa 14.11.2023).
Nykymaailma on suorituskeskeinen. Itsekin huomaan välillä joutuvani tuohon limboon. Mietin, että tuolla kollegalla on ainakin viisi asiakasta enemmän ja se hoksaa aina kysyä paremmat kysymykset.
Ajatelkaa nuoria, joilla tuo suorittaminen alkaa jo koulussa. Pitää saada hyvät arvosanat, että voi olla hyvä ihminen ja päästä opiskelemaan alaa, jonka ansiosta on sitten jo superihminen. Ja tienaa ainakin kymppitonnin kuussa!
Joka asiassa pitää olla paras tai ainakin todella tehokas. Lopputuloksen on hiottava täydellisyyttä.
Siinä sairastuvat kaikki. Joku lyö hanskat tiskiin eikä edes yritä – mitä turhaa, kun ei kuitenkaan riitä. Toinen yrittää niin, että otsasuoni pullistuu. Ja koskaan ei riitä – ainakaan itselleen, koska aina on joku parempi ja tehokkaampi.
Etsivä ei korvaa koko yhteiskuntaa
Mutta mitä niiden nuorten kanssa tehdään, jotka ovat traumatisoituneita tai jo niin syvällä ongelmissaan, etteivät välttämättä lähde avautumaan edes siellä mielenterveysyksikön vastaanotolla? Heidän, joita me etsivät joudumme kannattelemaan. Ja hoitoonpääsyn puolesta myös joskus taistelemaan?
Tarvitaan rohkeita päätöksiä valtion tasolta, jotta hyvinvointivaltio edes käsitteen tasolla säilyy. Tarvitaan enemmän tuettua asumista, enemmän laitospaikkoja ja lievempiä kriteerejä niihin pääsemiseksi.
Tarvitaan nopeampaa jonojen purkua ja sitä myöten enemmän henkilökuntaa niitä purkamaan. Tarvitaan yhteistyötä eri tahojen kanssa, mutta ennen kaikkea valtiotason päätöksiä tämän kaiken tekemiseen.
Onneksi olemassa on sentään me, arvoisat etsiväkollegat. Me kohtaamme ja näemme sen nuoren. Me kuulemme, mitä hän sanoo ja vastaamme takaisin.
Etsivä tarjoaa kohtaamista
Kohtaaminen on katsomuksesta riippumatta sielunruokaa. Sitä jokainen meistä tarvitsee. Varsinkin kaiken tämän paineen keskellä yksinään räpistelevät nuoret.
Me kuljemme rinnalla, tuemme ja autamme. Välillä ravistelemme nuoren ajatuksia. Välillä sivelemme empatiaa niihin haavoihin, joita nuori on iästään riippumatta ehtinyt saada.
Joskus riittää edes se yksi ihminen, joka sanoo oikeat sanat ja katsoo oikealla tavalla. On läsnä, ihan naamatusten, ja ojentaa vaikka kupposen teetä ja tarjoaa sympatiaa.
Joskus sekin voi riittää muuttamaan nuoren suuntaa tai sitä, mitä hän itsestään ajattelee. Järjestelmän keskellä me olemme niitä ihmisiä ihmisille.
Maria Nyman
etsivä nuorisotyöntekijä
Kalajoki