Elämänhallintaa vai toiveikkuutta?
MIELI ry:n Katri Peräaho pohtii blogissa mitä elämänhallinta -sanana oikein pitää sisällään, vai onko oikeammin kyse kuitenkin toiveikkuudesta? Realistinen asenne isoon elämänhallinta -sanaan antaa meille jokaiselle armoa ja perspektiiviä sen suhteen, että meillä olisi loputon mahdollisuus vaikuttaa omaan elämänkulkuumme. Katri puhuu enemminkin toiveikkuudesta ja uskosta siihen, että elämä osoittautuukin lopulta hyväksi.
Illuusio elämän hallittavuudesta?
Kun puhut elämänhallinnasta, mitä sillä tarkoitat? Nuorisolaissa elämänhallinta mainitaan sekä etsivän nuorisotyön että työpajatoiminnan tehtävissä, mm. näin ” […] edistetään hänen kasvuaan, itsenäistymistään, osallisuuttaan yhteiskuntaan ja muuta elämänhallintaansa”. Laista voisi tulkita, että elämänhallinnan alle kuuluu nuoren koko elämä. Se on iso asia edistettäväksi. Muissa yhteyksissä elämänhallintaa kuvataan mm. kykynä ohjata ja elää omien arvojen mukaista, merkityksellistä elämää, kokemuksena vaikutusmahdollisuuksista, sekä kykynä selvitä elämässä eteen tulevista haasteista. Nekin ovat isoja asioita edistää työntekijänä, ja vielä isompia asioita saavuttaa nuoren vinkkelistä katsottuna.
Elämänhallinnan eri osa-alueet on kuitenkin mahdollista saavuttaa – ainakin joillekin meistä. Mutta miten onnistuu nuori, joka ei tunnista omia arvojaan, ei koe voivansa vaikuttaa, ja jonka polvet ovat ruvella elämässä kompuroinnista? Sana ”elämänhallinta” kuuluukin inhokkisanojeni listalle. Samalle listalle joutaa myös resilienssistä suomennettu käännös ”pärjäävyys”. Molemmissa sanoissa on hyvää tarkoittava lähtökohta, mutta yhteiskunnassa, joka on rakentunut yksilökeskeisen pärjäämisen mentaliteetin ympärille, ja muotti, johon tulee sopia, on hyvin kapea, nämä sanat saavat ikävän kaiun. Samalla ne vahvistavat yksittäisinä sanoina, ilman tarkempaa avaamista, viestiä, jonka en toivoisi vahvistuvan. Elämänhallinta luo terminä illuusion, että elämä on hallittavissa ja kun se ei onnistukaan ja korttitalo kaatuu – koska joskus se kaatuu –, olemme epäonnistuneet.
Koitan perustella tätä hieman tarkemmin. Nostan esimerkiksi nuoren, joka on pitkään hakenut paikkaansa, koittanut sopeutua ja seurata hänelle merkittyjä polkuja, vaikka ne eivät tunnu omilta. Elämä on tuntunut yhdeltä kaaokselta, kotoa saadut eväät eivät riitä ravinnoksi ja suunta on ollut hukassa. Mutta jostain on tästä huolimatta kaivettu motivaatio saada elämä haltuun, langat käsiin. On täytetty opinto-, /työ-, / ja asuntohakemuksia ja jos jonkinmoista tukihakemusta eri virastoihin. Allekirjoitus sinne, toinen tänne, ”kyllä tämä tästä järjestyy, eteenpäin sanoi mummo lumessa” ja niin pois päin. Kuoret kiinni ja postiin, etusormi sähköpostin ”lähetä” painikkeelle ja tekstarilla etsivälle viesti, että ”hommat hoidossa”. Aurinko paistaa, toivo herää ja hallinnan tunne vahvistuu. Ja sitten postilaatikosta tipahtaa kielteinen tukipäätös. Joku, nuorta tuntematon virkailija jossain, on päättänyt, että ei riitä. Samalla kilahtaa puhelin – hyvältä kuulostanut työpaikka meni ohi – kokemus ei riitä. Telkkarissa kerrotaan Ukrainassa syttyneestä sodasta, uudesta koronaviruksen muunnoksesta ja nuorten aikuisten lisääntyvästä pahoinvoinnista. Sähköpostissa odottaa kielteinen asuntopäätös ja alakerran naapuri ihmettelee ääneen roskakatoksessa miksi nuori ei katso taaskaan silmiin – ”sinäkin, toivoton ja epäkohtelias, kuten kaikki muutkin nuoret nykyään”. Aurinko menee pilveen, toivo palaa takaisin mielen sopukoihin ja mummo kaatuu lumessa. Nuori palaa peiton alle. Olisiko nuori voinut yrittää vielä kovemmin? Joku sanoo kyllä, itse sanon en tiedä. Ehkä kyllä, ehkä ei. Tärkeämpi kysymys on, olisiko hän onnistunut kovemmista yrityksistä huolimatta? Ja jos olisi, mitä hän olisi saavuttanut? Kenen määrittelemää, merkityksellistä elämää hän olisi askeleen lähempänä?
’Elämänhallinta’ tarvitsee toimijuutta tukevia rakenteita
Me emme elä ja pyri hallitsemaan elämäämme tyhjiössä. Kukaan meistä ei onnistu surffaamaan läpi elämän vailla joko muiden ihmisten, olosuhteiden tai yhteiskunnan vaikutuksia – myönteisiä tai kielteisiä. Jokainen kohtaaminen ja vuorovaikutustilanne joko lisää, tai horjuttaa elämänhallintaa. Joskus tunnetasolla, joskus konkreettisesti. Me tarvitsemme toisia ihmisiä ja turvallista, toimijuutta tukevaa ja hyvinvointia vahvistavaa yhteiskuntaa. Emme jähmeitä, inhimillisyydestä kaukana olevia rakenteita, kapeita laatikoita, joihin harva sopii suoraan, muut vetävät mahan sisään ja ahtautuvat hiertymistä huolimatta ja osa jää väistämättä ulkopuolelle. Sellainen nuori, jolle on toitotettu jo pienestä asti, että pärjäämiseen ja elämän kulkuun vaikuttaa oma asenne, voi olla aika hukassa ja voimaton kun se ei riitäkään. Elämänhallinnan illuusion ollessa se ainoa totuus, voi olla valtava asia havahtua huomaamaan, että kaikki ei olekaan itsestä kiinni.
Elämää ei voi hallita, mutta sitä miten korttitalon kaatuessa toimii, voi. Ainakin jos on saanut siihen eväät kotoa, läheisiltä, koulusta tai muilta elämän aikuisilta, kuten sinulta. Tässäkään asiassa nallekarkit kun eivät mene tasan.
Kerroin elämänhallinnan olevan inhokkisanani. En tiedä tarkalleen mitä tarjoan tilalle, mutta yhtenä vaihtoehtona olen pohtinut toiveikkuutta. Maaret Kallio on puhunut toivosta näin: ”Toivo on ihmisen perusvoimavara, joka näyttäytyy toiminnassamme koko ajan. Käsityksemme ja odotuksemme tulevaisuudesta ja omista kyvyistämme sen suhteen vaikuttaa vahvasti siihen, miten toimimme juuri tänään ja millaisia valintoja teemme nykyhetkessä.” Eikö tämä juuri ole sitä elämänhallintaa?
Koska elämänhallinta on laajasti käytössä oleva termi, kuulet sen jatkossakin suustani. Elämänhallinnasta puhuessa en kuitenkaan puhu yksilön loputtomasta mahdollisuudesta vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Vaan puhun toiveikkuudesta ja uskosta siihen, että elämä osoittautuukin lopulta hyväksi, omia arvoja vastaavaksi ja itselle merkitykselliseksi. Puhun minäpystyvyydestä, kyvystä ja maltista pilkkoa asioita pienemmiksi, saavutettaviksi ja onnistumisen tunnetta tukeviksi paloiksi, puhun toimijuuden tunteesta. Luottamuksesta, että vaikka ei vielä saa kaikkia paloja kasaan, tulee ne saamaan. Ja vaikka palapelistä ei tulisikaan sellaista, kuin alkujaan ajatteli ja toivoi, tulee siitä silti hyvä. Tämä on oma määritelmäni elämänhallinnalle. Miten sinä sen ymmärrät ja avaat nuorelle?
Katri Peräaho
Nuorten mielenterveyden edistämisen asiantuntija
MIELI ry, nuorisoalan osaamiskeskustoiminta