Unelmista ja teoista
Miten sinä olet löytänyt oman juttusi? Kuka tai mikä on auttanut sinua polulla kohti omia unelmia? Mitä yhteiskunnassa pitäisi tehdä, jotta jokainen saisi mahdollisuuden elää omannäköistä elämää? Into haastaa etsivän nuorisotyön, työpajat, nuoret, valmentautujat, yhteistyökumppanit ja päättäjät kertomaan, mikä on ollut heidän elämässään se tärkeä ihminen, käännekohta tai asia, joka on auttanut heitä toteuttamaan omia unelmiaan. Tällä kertaa omaa polkuaan pohtii Jyränkölän Setlementin mediapajan vastuuvalmentaja ja Inton hallituksen varajäsen, lavarunoilijanakin tunnettu Mikko Kallio.
Haavat, kivut, erehdykset. Ilman niitä en olisi löytänyt unelmaani, enkä itseäni.
”Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä.
Suo minun palvoa niitä silmilläni.
Katso, olen rakastava niitä,
vaikka ne olisivat rumat.”
– Uuno Kailas.
Setäni sanoi minulle kuolinvuoteellaan:
”Se mitä kadut, on se
mitä jätit tekemättä.
Ei virheet.”
Olen 44-vuotias kolmen lapsen isä Heinolasta. Toimin vastuuvalmentajana Jyränkölän mediapajalla, jonka perustaja olen. Olemme toimineet 10 vuotta, ja ehkä tämä pitkäkestoisuus on unelmani: still standing. Synnytyksen jälkeinen masennus on takana, suurin osa kasvukivuistakin. Kyllähän sitä rykäisee ja tempaisee vaikka mitä, mutta pitkäkestoisuus, että pysyy veden pinnan päällä, vaikka taivaalta sataa vastavoimia, ja oma pää täynnä myrskyä, ja saan luotua jatkuvuuden ristirepivyydessä. Nyt sen tajuan. Tämä on yksi unelmistani.
Minun innostumiseni ydin on auttaminen. Reilu parikymppisenä, kun olin (taas) tienristeyksessä itseni ja elämäni suhteen, tein päätöksen: Kun en tiedä mitä tehdä, autan muita. Sen sydämeni kestää menettämättä järkeäni. Jostain syystä minuun on rakennettu auttamisen vietti ja tahto. Siis muiden ihmisten auttaminen. Kotoahan minä tämän siemenen sain. Sen olen tajunnut. Ja oikeat tyypit matkan varrella, ne kauniit kasvot. Olen kiitollisuuden velassa monelle ihmisille, jotka auttoivat minua löytämään itseni – osuva kysymys oikeassa hetkessä on yllättävän voimakas. Ja kun joku on aidosti kiinnostunut mitä minulle kuuluu, ja ottaa vielä vakavasti sen mitä puhun. Tämähän on pajatoiminnan kauneinta ydintä. Ja vaikeinta.
Harva meistä ylipäätään tietää, kun on itsensä kanssa mutkalla, mitä apua tarvitsee. Toisen ihmisen auttaminen onkin yksi vaikeimmista lajeista. Kuunteleminen ilman ”halki-poikki-pinoon” -ratkomista on vaikeaa. Toisen ihmisen vakavasti ottaminen. Olla läsnä. Aidosti. Kuuntelu. Ehkä nähdä askeleita, joista herättää toiselle ihmiselle kuvajaista portaista, ehkä myös polusta. Matkasta pajajakson jälkeen. Näistä minä innostun ja saan isosti voimia.
Tykkään työskennellä nuorten kanssa. Olen liekeissä, kun saamme tehdä proggiksia. Voi olla jotenkin härskiä, että tykkään ihmismielen ongelmista ja pimeistä puolista, mutta minkäs teet. Usein olen nuorelle sanonut, että älä loukkaannu, jos olen liian utelias hänen ongelmistaan. Saatan myös ihan innostua. Huomaan, että en viihdy ihmisten kanssa, joilla kaikki on (pinnallisesti) hyvin.
Minusta kivut kasvattavat meitä, auttavat meitä huomaamaan, mihin kiinnittää huomiota. Elämän rumat ja kauniit kasvot. Viha on myös suojatunne: suojelen itselleni jotain arvokasta. Ja mä olen yksi niistä vihaisista nuorista jätkistä. Minulla oli paljon suojeltavaa. Ja olen viettänyt elämässäni vuoden, josta en oikein muista mitään. Siis niin perkeleellinen ahdistus, että masennuin.
… ”puukko kädessä, kuiskasin itselleni, että kai tästäkin noustaan.”
– ote lavarunosta Matalaotsainen mies.
Ja niin sieltä myös noustiin. Eihän tämä puoli minusta mihinkään ole kadonnut, mutta pärjään sen kanssa. Tunnistan merkit. Siis ne mihin suuntaan minun ei kannata itseni kanssa kulkea.
Olen nähnyt elämän kauniit kasvot myös, ollut myös osa niitä. Kauneus eheyttää. Taide eheyttää. Auttamisen rinnalla minulla kulkee runous. Ahdistuksesta sekin alkoi. Oli saatava kamaa ulos, ja se tuli kirjoittamalla. Se oli yllätys, mutta se oli vain pakko tehdä. Jossain vaiheessa uskaltauduin lavarunouden pariin. Kirjoitin Matalaotsaisen miehen tarinan – lainailin ja liioittelin. Alter egoa ja minua itseäni. Kirjoitin itseni eheäksi.
Minän eri puolten – kauneuden ja rumuuden – tasapaino löytyy siitä, kun nämä puolet kommunikoivat keskenään. Rehellisesti. Elämän kasvot. Ei tarvitse itselleen esittää roolia, vaan hymy suupielessä katsoa omaa peilikuvaansa. Hyvä jätkä. Tämä on kolmas unelmani. OIla harmoniassa itsensä kanssa – pidemmän päälle. Se soundi, kun oikeat soittajat ovat ympärilläni, niin silloin ihminen soi. Silloin minä innostun.
Ja siis: jos et tiedä mitä tehdä, auta muita.
Mikko Kallio
Into – etsivä nuorisotyö ja työpajatoiminta ry:n hallituksen varajäsen
Jyränkölän Setlementin mediapajan vastuuvalmentaja, lavarunoilija