Minusta piti tulla nuorena lentäjä
Miten sinä olet löytänyt oman juttusi? Kuka tai mikä on auttanut sinua polulla kohti omia unelmia? Mitä yhteiskunnassa pitäisi tehdä, jotta jokainen saisi mahdollisuuden elää omannäköistä elämää? Into haastaa etsivän nuorisotyön, työpajat, nuoret, valmentautujat, yhteistyökumppanit ja päättäjät kertomaan, mikä on ollut heidän elämässään se tärkeä ihminen, käännekohta tai asia, joka on auttanut heitä toteuttamaan omia unelmiaan. Tällä kertaa omaa polkuaan pohtii pitkänlinjan etsivä nuorisotyötyöntekijä Päivi Kandolin Seinäjoelta.
Minusta piti tulla nuorena lentäjä. Liikennelentäjä. Tahdoin sitä enemmän kuin mitään. Haaveilin, kuinka auringon kultaamin siivin liitelisin ilmojen halki. Kuljettaisin ihmisiä kaukaisiin paikkoihin ja eksoottisiin maihin. Vähän vanhempana halusin olla englannin opettaja. Tuohon unelmaan liittyi jo enemmän rationaalista ajattelua ja pohdintaa vahvuuksistani. Saisi käyttää itselle mieluisaa vierasta kieltä ja olla ihmisten kanssa. Onneksi minusta ei tullut kumpaakaan.
Elämä kuljettaa, elämä riepottaa ja kun sen antaa viedä mukanaan, uskon että päätyy juuri oikeaan paikkaan. Mä päädyin työharjoitteluun Tampereen vastaanottokeskuksen päiväkotiin juuri ennen vuosituhanteen vaihdetta. Työskentelin pakolaislasten parissa ja siellä mun silmät aukeni ja sydän nyrjähti paikoilleen, kun tajusin, että mun elämän tehtävä ja tarkoitus on auttaa. Olla läsnä ja lähellä, tuoda hymy toisen huulille, pyyhkiä kyyneleet ja rakastaa ehdoitta. Haluan muistuttaa jokaista, jonka kohtaan, että hän on ainutlaatuinen ja hyvä juuri sellaisena kuin on.
Onneksi uskalsin antaa elämän viedä. Nyt olen yli 15v saanut työkseni auttaa. Rakastan työtäni etsivänä nuorisotyöntekijänä. Olen kiitollinen jokaisesta kohtaamastani nuoresta ja jokaisesta päivästä, jonka olen saanut kulkea rinnalla. Iloitsen jokaisesta hymystä, kuivatusta kyyneleestä ja siitä, että mun rinnassa sykkii auttajan sydän.
Auttajan sydän
Onko mulla auttajan sydän?
Mistä sen tietää?
Mitä se edes tarkoittaa?
Lyökö auttajan sydän vähän nopeammin tai voimakkaammin?
Kestääkö auttajan sydän paremmin rasitusta?
Jaksaako se kannatella, kun toisen voimat ei riitä?
Väsyykö auttajan sydän?
Saako se väsyä ja voiko siihen silloinkin nojata?
Tekeekö auttajan sydämeen kipeää,
jos toista ei voikaan auttaa?
Voiko se särkyä?
Jos se särkyy, voiko sitä ehjätä?
Tunnistaako auttajan sydämen päältäpäin?
Huomaako sen kannustavista sanoista
tai voiko sen tulkita rivien välistä?
Aistiiko sen läsnäolosta, hyväksyvästä katseesta, kohtaamisesta?
Voiko sen ”haistaa” empatiasta tai ”maistaa” tunteella keitetystä kahvikupposesta?
Kuuleeko auttajan sydämen juuri niissä hetkissä,
kun ei edes tarvitse sanoa mitään, riittää kun on vaan lähellä.
Voiko sen sykkeen tuntea, kun pitää kädestä kaikkein vaikeimmalla hetkellä?
Onko auttajan sydän lämmin?
Tuoko se turvallisuuden tunteen ja luottamuksen parempaan huomiseen?
Näkeekö auttajan sydämen silmistä, niissä katseissa, kun haluaa kertoa, että sinä riität juuri noin.
Päivi Kandolin
etsivä nuorisotyöntekijä
Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan ENT-koordinaattori