30-vuotinen palo työpajatoimintaan: Inton sydämellinen Susanna siirtyy eläkkeelle
Inton kouluttaja Susanna Palo siirtyy maaliskuun lopussa eläkkeelle. Into kiittää Susannaa yhteisistä vuosista! Tässä artikkelissa Susannaa haastattelee pääkaupunkiseudun työpajatoiminnan koordinaattori Veijo Wienkoop.
Suomen työpajakentältä tuskin löytyy työpajaa tai valmennusyhteisöä, jonka työtapaan Susanna Palo ei olisi vaikuttanut. Siksi merkittävää on hänen panoksensa ollut siihen miten ymmärrämme työpajan tarkoituksen ja ainutlaatuisuuden valmennuksellisena ympäristönä. Nyt kun Susanna on jäämässä ansaitulle eläkkeelleen onkin hyvä syy ojentaa mikrofoni hänelle ja kuunnella millainen huikea urakaari tästä piirtyikään.
Treffaamme Cafe Saurahuoneella Käpylän Pohjolanaukiolla, jonne Susanna on saapunut tyypilliseen tapaansa etuajassa. Tilaamme pöytään kahvit ja kakut. En ehdi edes takkia riisua, kun Susanna on jo tentannut kuulumisiani, ikään kuin minä olisin tässä nyt haastateltavana eikä hän. Siinä piti sitten ihan vänkäämällä kääntää puhe siihen, miten kaikki alkoi.
Sininen verstas
No siis, perustimme Sinisen verstaan marraskuussa 1993 kaupungin Nuorisoasiankeskuksen siipien alle. Kaupungissa oli tuolloin laman seurauksena noin 10 000 nuorta vailla tekemistä ja paikkaa minne mennä, ja tähän tarpeeseen piti vastata jotenkin. Nuorisoasiankeskus oli vieraillut Tanskassa vähän vakoilemassa paikallista tuotantokoulumallia, josta saatiin vaikutteita tähän uuteen konseptiin, joka startattiin kaupungin pilottina.
Tässä välissä Susannan piti pysähtyä kysymään, ketä tällainen vanha juttu kiinnostaa. Minun piti vakuuttaa, että kyllä se kiinnostaa, jatka vaan – vaikka siitä, miten se ohjaaminen lähti käyntiin.
Meitä oli aluksi kolme ohjaajaa ja tyhjä tila. Nuorten kanssa aloimme sisustaa paikkaa ja suunnitella toimintaa. Minun tekstiiliopintojen ja ompeluharrastukseni myötä aloin ohjata nuoria tekstiilitöissä, siinä missä toisiksi linjoiksi vakiintui teatteri- ja kahvilatoiminta. Minun ryhmäni nimi oli Ateljee Rotondo, jossa oli viittaus kierrätysmateriaaleihin.
Oli pakko tarkentaa mikä tuossa nimessä linkittyy kierrätykseen ja Susanna valisti: rotaatio. Ja myös muiden ryhmien nimet viittasivat italian kieleen (Cafe Lucullus, Teatteri Piccolo). Sitten Susanna jatkaa.
Teimme kaupungille kaikenlaisia tilaustöitä, kuten banderolleja ja muita taustakankaita. Nuoria oli helppo innostaa tekemiseen kun työt olivat näyttäviä ja näkyvillä. Kaikille tuli sellainen wow-efekti, kun näki omat värjätyt kankaat oikeassa esityskäytössä. Nuorten voimavarojen löytäminen erilaisten taidelähtöisten harjoitusten kautta onkin tuonut valtavasti merkitystä ohjaamiselleni ja sitä kautta myös itselle.
Kun saimme ESR (Euroopan sosiaalirahaston) -hankkeen myötä lisää resursseja, saatoimme laajentaa toimintaa ja avata uudet ompelu- ja animaatioryhmät. Se oli muutenkin hyvää aikaa, kun oli myös kansainvälistä toimintaa ja kävimme Italiassa ja Virossa toteuttamassa kulttuurivaihtoprojekteja.
Nuoria oli monenlaisessa vaiheessa, toisilla oli peruskoulu kesken ja toiset ylioppilaita vailla ideaa opiskelusta, kaikkea siltä väliltä. Nuoria on ollut Sinisellä Verstaalla sekä palkkatuella, oppisopimuksella että työkokeilussa. Tosi moni lähti jakson jälkeen opiskelemaan alaa, mikä antoi osviittaa siitä, että teimme asioita oikein.
Aika koulutustoimessa
Niin, tosiaan, silloin ei ollut Sovari-kyselyä, jonka tuloksista voisi katsoa sosiaalisen vahvistumisen kehittymistä. Susannan tarina lähestyy nyt hetkeä, jolloin kohtasimme Susannan kanssa ensi kerran. Olin tullut vuonna 2001 WooDoo-werstaan ohjaajaksi ja päädyimme rinnakkaistoimijoiksi kaupungin opetusviraston aikuiskoulutuslinjalle. Työpajaohjaajan nimikekin vaihtuu kouluttajaksi.
Hyppy koulutustoimen alle ei ollut helppo. Vaikka isot resurssit ja tilat Annankadulla olivat kunnossa, saattoi tulla valtavaa selvittelyä siitä, miksi kahvilalle oli ostettu vehnäjauhoa –miten se muka liittyi nuorten valmentamiseen? Toimintakulttuurierojen kanssa sai taistella välillä viikoittain, ja se oli turhauttavaa.
Olimme pitäneet johtolankana taidekasvatuksellista lähestymistapaa, johon kuului museoissa käymistä ja ylipäätään kaupunkitilan avaamista nuorille ajatuksella, että kaupunki kuuluu myös heille. Tästäkin piti sitten vääntää, että mitä ihmeen museolippuja on ostettu; sellaista kaupungin koulutustoimen edustajat eivät meinanneet käsittää mitenkään. Mielestäni nuorilla on oikeus saada tietoa ja kokea omistajuutta omasta kaupungistaan ja sen kulttuurista, museoista, teatterista jne.
Vuosien varrella Työpajayhdistyksen tapahtumat olivat odotettuja ja mahtavia kohtaamisen paikkoja toisten valmentajien kanssa. Huomasimme, ettemme ole vaikeuksiemme kanssa yksin: jokaisella työpajalla on ollut oma saagansa olemassaolonsa perustelemisessa. Työpajapäiville lähdimme aina innolla mukaan ja minulla on vieläkin tallella luentojen muistiinpanoja noilta ajoilta.
Julkaisimme Sinisen Verstaan valmennuksesta ja toimintatavoista useammankin kirjan kertoaksemme miten meidän kehittämä valmennusmenetelmä toimii. Samalla tuli itsekin mietittyä asiaa monelta kantilta ja etsittyä valmennukselliselle otteelle lisää teoreettista pohjaa sekä ammatillista varmuutta. Meillä oli vahva ammatillisen kehittämisen tavoite työn suhteen siitä, miten saatoimme nuorten voimavaroja ja omaehtoisuutta tukea.
Valtakunnallinen työpajayhdistys
Jossain vaiheessa minusta tuli Sinisen verstaan esihenkilö ja sain kokea sellaisessakin roolissa toimimista. Samalla tein nuorille yksilövalmennusta, mikä piti kivasti jalat maassa. Näin jälkikäteen katsoen on se nuorten parissa vietetty aika ollut se kantava voima, joka on mahdollistanut asiantuntijuuden TPY:ssä ja sittemmin INTO:ssa.
Minäkin muistan nuo taistelut opetustoimen kanssa. Koulutus-momentilla sai budjettiin väännettyä koneita jos jonkinlaisia. Mutta heikkokuntoisten nuorten kanssa tehtävä valmennus tuotti kategoriaongelman – mitä kummia valmentautujia siellä pyörii? Toisaalta ulkomaisille vieraille kelpasi sitten kuitenkin pajaa esitellä. No, seuraavaksi Susannan polku vei valtakunnalliseksi toimijaksi ja hotellikuolemaa uhmaavaksi kouluttajaksi, jolle mikään Suomen kolkka ei ollut liian pieni.
Se alkoi Tekemällä oppii -hankkeen kautta, johon sain pestin 2012. Hankkeessa kirjoitettiin Työpajapedagogiikka -julkaisu, jossa sai pohtia tekemällä oppimisen merkitystä. Sain olla mukana myös työstämässä Työ- ja yksilövalmennuksen perusteet -kirjaa, joka on ollut tosi kysytty opus kentällä. Niistä opeista on ammennettu moneen työpajajulkaisuun jälkeenpäinkin. Viimeisenä kirjallisena ponnistuksena on tuorein Työpajatoiminnan käsikirja, jonka tekeminen oli ihana projekti, ja josta voin kyllä olla aidosti ylpeä.
Kouluttaminen kentällä on ollut pääsääntöisesti tosi antoisaa, vaikka välillä ei meinannut kotona ehtiä muuta kuin eteisessä kääntyä. Ennätysvuonna taisi olla 42 koulutustilaisuutta, joista osa kaksipäiväisiä. Valmentajien kanssa käydyt keskustelut ovat olleet tosi hedelmällisiä ja moni kohtaaminen on jäänyt positiivisena mieleen. Lähikouluttamisessa huomasi hyvin, miten ihmisten kohtaaminen kantaa pitkälle, vaikutus on mielestäni erilainen ja ehkä pysyvämpi kuin etäkoulutuksessa.
Koronan myötä koulutuksetkin siirtyivät sitten etätapahtumiksi. Niissä on se hyvä puoli, että useampi pääsee osallistumaan ja näin saamme jaettua kokemuksia laajemmalle porukalle ympäri Suomen. Etäkoulutuskin voi olla hyvä kun se on hyvin suunniteltu. Ja jottei vallan unohtuisi viimeisin ponnistus, haluan vielä mainita viime syksyn menetelmäkiertueen, jossa teimme loistavaa yhteistyössä Inton ja MIELI ry:n sekä EHYT ry:n kanssa. Tuloskaan ei ollut hassumpi, nyt INTOn tietopankista voi käydä perehtymässä peräti 594 erilaiseen valmennusmenetelmään. Mitäs siihen sanot!
INTOn tietopankista voi käydä perehtymässä peräti 594 erilaiseen valmennusmenetelmään. Mitäs siihen sanot!
Parasta vuosissa on ollut kehittäminen
Alan olla tästä kaikesta melko lailla mykistynyt ja Susannakin vilkaisi jo kelloon. Keksin kuitenkin pitkittää tuokiotamme kysymällä mitä Susanna jää kaipaamaan työelämästä.
Työn kehittämisen flow on mahtava kokemus. Kun joku asia lähtee viemään mukanaan ja sitten löytää siihen liittyviä asioita kuin kypsiä hedelmiä ja työ valmistuu. Työkaveruutta jää kaipaamaan tietysti, huumoria ja naurua eritoten. Se on myös upea fiilis, kun huomaa muiden luottavan sinuun ja oma itsetunto vahvistuu. Ei sitä oikeastaan ihminen muuta tarvitsekaan.
Wow, tässähän ihan herkistyy työelämää ajatellessa! Alamme jo pukea takkia ylle kun yht’äkkiä havahdun, että tosiaan, Susannalla aukeaa nyt ihan uusi arki.
Olen kyllä suunnitellut lähteväni Italiaan oliiveja keräämään. Italian kieli on rakas harrastus ja jotain fyysistä on hyvä tehdä, että pysyy kunnossa. Niin no, sitä ennen pitää vielä vetää Stadin yhteisötalossa muutama kankaanpainantakurssi. Heh, mihinkäs sitä pajaohjaaja tavoistaan pääsisi!
Susannan motto: Unelmien luominen 🤩 lisää jokaisen tulevaisuususkoa !
PK-seudun työpajatoimijat ja valmennusyhteisöt toivottavat Susannalle ihanan antoisia eläkepäiviä 💐💐💐
PS. Jos haluat muistaa Susannaa, niin hän lukee sähköpostejaan vielä maaliskuun loppuun: susanna.palo@intory.fi
Jutun kirjoitti PK-seudun verkostojulkaisuun
pääkaupunkiseudun työpajojen alueellinen koordinaattori Veijo Wienkoop
Intolaiset kiittävät luvasta julkaista haastattelu myös Inton sivuilla!